Sotesta 4: Henkilöstöstä

Paikallinen soteuudistus on tänään johtanut Päijät-Hämeen Hyvinvointiyhtymän starttiin. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti aiheesta 29.12.2016. Näkökulma on tärkeä: henkilöstöä pelottaa.

Sote-henkilöstön hyvinvointi on ollut henkilökohtainen mielenkiinnon kohteeni jo pidempään, yhä vahvemmin työterveyslääkärintyöni kautta. Työssäni kohtaan paljon ”hoivaajia” – lempinimi, jota tässä käytän kun tarkoitan sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia. Kirjoitus koskee yleistäen julkista sektoria. Valitettavan usein hoivaaja on kyynelsilmin.

Terveydenhuollon organisaatioissa on piirteitä, jotka eivät ulkopuoliselle avaudu. Haluan tuoda esiin muutamia epäkohtia, jotka vaikuttavat olennaisesti työn tekemiseen ja henkilöstön hyvinvointiin. Nämä asiat näkyvät erilaisissa muodoissa tavalliselle ihmiselle kun astuu sisään järjestelmään potilaan roolissa. 

1.     Organisaatiorakenne on sellainen, että itse työyhteisön sisällä ei ole todellista mahdollisuutta asioiden muuttamiseen. Yksittäiset työntekijät saattavat olla innostuneita kehittämään työtään, mutta ilmapiiri ei tähän kannusta. Ideat kaikuvat seinille, jos lähiesimies / hänen seuraava esimiehensä ei ole motivoitunut/kykeneväinen asian viemiseksi eteen päin. Valitettavan usein asioita ei voida raha- tai aikapulan takia korjata, vaikka koko organisaatio olisi yhtä mieltä muutoksen tarpeesta. Syy? Rahakirstun päällä istuu poliittinen johto, ei soteyksikön johto. 

2.     ”Kutsumusammatti” on hoivaajien kohdalla usein käytetty termi. Mitä sen nimissä täytyy kestää? Ristiriita on valtaisa: Koulutuksen ja kokemuksen perusteella hoivaajat tietävät, miten potilaat parhaiten hoidetaan ja motivaatio on korkealla. Resurssipula vaatii oikomaan tai toisaalta antamaan jatkuvasti ns ”satakymmenenprossaa”. Tätä ei kukaan vuosikausia jaksa. Ihmistyö, jatkuva vuorovaikutus ja valppaanaolo vaativat voimavaroja. Työuupumus näkyy työntekijän käytöksessä työpaikalla. Sosiaalityöntekijöiden uupumuksesta uutisoitiin laajalti loppuvuodesta - ilmiö on yleistettävissä sote-alalle laajemminkin.

3.  Johtamiseen (tai sen puutteisiin) on sotesektorilla kiinnitetty huomiota valitettavan myöhään. Hoivaajat eivät työntekijöinä ole sen kummempia kuin muutkaan – reagoimme suotuisasti hyvään johtamiseen. Kentällä myllertää pysyvä muutos, ja sen johtaminen on tunnetusti haaste sinänsä. Jostain syystä soteorganisaatioissa kuvitellaan muutosjohtamisen sujuvan kuin luonnostaan muun työn ohella. Lisäksi esimiehet ovat puun ja kuoren välissä työntekijöiden tuskan ja johdon vaatimusten keskellä (kts kohta 1). Tästä johtuen esimiehet ovat vähintään yhtä uupuneita kuin työntekijätkin. Esimiehen uupumus näkyy usein välinpitämättömänä suhtautumisena työntekijöiden vaikeuksiin. Tämä johtaa hoivaajien alentuneeseen työtehoon ja sairauspoissaolojen lisääntymiseen. Todellinen ongelma tulee siitä, että vaikka esimiehellä olisikin taito ja motivaatio ongelman korjaamiseen, julkisella sektorilla työolosuhteiden korjaaminen vaatisi usein poliittisia päätöksiä (jälleen kohta 1).

4. Tiedottaminen on pääosassa ESS:n jutussakin. Tämä juontaa juurensa kohdasta 3. On kiire tehdä muita asioita, säästövetoisesti. Irvokasta on, että ratkaisu moneen kustannusongelmaan on erittäin edullinen: Henkilöstöjohtamiseen ja työhyvinvointiin panostaminen näkyisi suoraan sairauspoissaolojen vähenemisenä ja työtehon ja työhyvinvoinnin lisääntymisenä. Napakka, asianmukainen tiedotus ja sitä kautta työntekijöiden arvostaminen on käytännössä ilmaista. Mikä on selitys tiedottamisen ontumiselle?

5. ”Jaloilla äänestäminen” ei ole hoivaajille aina yksinkertaista. Jos olet esimerkiksi tehohoitolääkäri tai kätilö, minne menisit? Lähin vaihtoehtoinen työpiste saattaa asuinpaikasta riippuen sijaita hyvinkin kaukana, sielläkin valitettavan todennäköisesti samankaltainen tilanne. Jaksaisitko kuitenkin vielä? Oirehdit ehkä jo – työuupumuksen oireina voi olla esimerkiksi rytmihäiriöitä, päänsärkyjä, unettomuutta, mielialan laskua, ärtyneisyyttä. Kotona lapset valittavat kun äiti ei jaksa. Joku juo ahdistuneisuuteensa – ”raskas työ vaatii raskaat huvit”. Unelma-ammattisi. Pitäisikö luovuttaa? Vaihtaa kokonaan alaa ennen kuin oma terveys menee? Moni on senkin tehnyt, raskain mielin. Motivoitunut hoivaaja ei haluaisi jättää potilaitaan pulaan.

Työntekijät ovat soten suurin kustannuserä, mutta myös ainoa työkone. Millä muulla alalla tuottavassa työssä olevat koneet jätetään vaillinaiselle huomiolle? Jos paperikone pysähtelee jatkuvasti 10 kertaa vuorokaudessa, kauanko kestää, että huolto saapuu paikalle? 

Kenen hoidettavana sinä haluaisit olla? Minä haluaisin ammattitaitoisen hoivaajan, joka viihtyy työssään ja on siksi siinä hyvä. Haluaisin, että resurssit mitoitetaan sellaiseksi, että hoivaajan on mahdollista hoitaa hänelle osoitetut tehtävät. Haluaisin, että minua hoitavalla lääkärillä on pääsy terveystietoihini. Haluaisin, että työvuorossa on aina vähintään yksi kokeneempi työntekijä. Haluaisin, että hoivaajallani on ollut mahdollisuus syödä tai edes käydä wc:ssä työpäivän aikana. Haluaisin, että hoivaajani kokisi olevansa työyhteisössään ja työnantajalleen arvostettu ammattilainen. Haluaisin, että hoivaajani jaksaisi huolehtia myös itsestään työnsä lisäksi.

Onneksi toimivia työyhteisöjäkin on, kuin myös hyvinvoivia hoivaajia. Työntekijöiden selkänahasta repiminen on tullut tiensä päätökseen. Pian ei ole mistä ottaa. Kuten lehtijutussa sanotaan: Muutosvastarintaa ei ole, mutta muutos ei saa olla potilasturvallisuutta heikentävä.

Työn iloa & hyvinvointia vuodelle 2017!