Lastenkasvatus budjettiongelmana

Nyt ollaan sen aiheen äärellä, josta esimerkiksi ajatus tämän blogin kirjoittamiseen syntyi. Aihe, joka  nähdäkseni liian harvoin esiintyy julkisessa keskustelussa ja josta itse puhun väsymättömästi.

Perhettämme kohdannut päivähoitopaikkapula johti kysymyssarjaan, joihin kaikkiin tuli vastaukseksi ”ei ole rahaa” – muodossa tai toisessa. Onko se raha oikeasti loppu? Mihin sitä jatkuvasti kuluu? 

Lainaan kollegaa, lastenpsykiatria ja kunnallispoliitikkoa pk –seudulta:
”Helsingissä yritettiin vastikään säästää vähentämällä kouluavustajia ja oppilashuoltohenkilökunnan määrää suhteessa oppilaitten määrään. Koska (Luojan kiitos) säästöihin ei sisältynyt velvoite sen sijaan pelotella lapsia ja jättää hoitamatta ne, jotka ei sillä tokene, lopputulos oli se, että lähetteet psykiatriseen erikoissairaanhoitoon lisääntyivät 20 prosentilla. (…) Kuntabudjetointia asia ei kuitenkaan siinä vaiheessa suuremmin kiinnostanut, arvatenkin siksi, että oli tarpeen säästää opetustoimesta, ja erikoissairaanhoidon kustannukset maksaa sosiaali- ja terveystoimi. Hölmöläisten peitonjatkoa.

Kuntasektori on ylipäätään tässä asiassa sillä tavalla sekava, että vaadittuaan vuosikausia varhaista puuttumista ja tukea ja apua lapsiperheille, se on nyt närkästynyt siitä, että kouluissa on niin paljon varhaista puuttumista ja tukea ja apua.”

Lue koko kirjoitus täältä.

Aivan hiljattain Lahden kaupunginvaltuusto keskusteli ensi vuoden budjettiesityksestä. Etelä-Suomen Sanomat julkaisi 11.10. jutun, jossa tuodaan esiin, että koululaisten määrän kasvaessa kaupunki nipistää sivistystoimen menoista. Puhutaan mm kouluavustajien määrän vähentämisestä. Kuulostaako tutulta? Samasta aiheesta kirjoitetussa toisessa jutussa huokaillaan, että sote –menot ovat kysymysmerkki. Omasta näkökulmastani kysymys kuuluu ainoastaan, paljonko menot kasvavat kun ennaltaehkäisevistä toimista (esimerkiksi varhaiskasvatus ja perusopetus) leikataan. Ongelma poliittisesta näkökulmasta on, että muutokset näkyvät hitaasti, ja vaalikaudet vaihtuvat nopeasti.

Koko keskustelusta puuttuu tällä hetkellä rahaliikenteen täysi kaari: syntymästä veronmaksamisen kautta hautaan. Uutisoinnissa peräänkuulutetaan kaupungin tulojen kasvua. Jos ihmiset eivät pysy työkykyisinä tai vanhemmat ovat kotona lastensa kanssa ulkopuolisten syiden takia, verokertymä jää pienemmäksi. Lasten hyvinvointi ja koulutus ovat sijoituksia tulevien veroeurojen varmistamiseksi. Lääkärin näkökulmasta onni on, että kun yksilö voi kokonaisvaltaisesti hyvin, hän on yleensä myös työkykyinen.  Tästä näkökulmasta talous ja inhimillinen hyvä eivät ole ristiriidassa keskenään. 

Rahat eivät lisäänny säästämällä/leikkaamalla. Niin sanottu syömävelkakin (rahan lainaaminen juoksevia kuluja varten ilman aitoja rakennemuutoksia / investointeja) on vain pikavippi. Palvelurakenteita täytyy uudistaa. Mitä jos aloitettaisiin selvittämällä mahdollisimman jouheva ja kustannustehokas tapa saada a) vanhemmat töihin ja b) lapset ja nuoret voimaan hyvin.