Sotesta 4: Henkilöstöstä
Paikallinen soteuudistus on tänään johtanut Päijät-Hämeen
Hyvinvointiyhtymän starttiin. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti aiheesta
29.12.2016. Näkökulma on tärkeä: henkilöstöä pelottaa.
Sote-henkilöstön hyvinvointi on ollut henkilökohtainen mielenkiinnon
kohteeni jo pidempään, yhä vahvemmin työterveyslääkärintyöni kautta. Työssäni kohtaan paljon ”hoivaajia”
– lempinimi, jota tässä käytän kun tarkoitan sosiaali- ja terveydenhuollon
ammattilaisia. Kirjoitus koskee yleistäen julkista sektoria. Valitettavan usein hoivaaja on kyynelsilmin.
Terveydenhuollon organisaatioissa on piirteitä, jotka eivät ulkopuoliselle avaudu. Haluan tuoda esiin muutamia epäkohtia, jotka vaikuttavat olennaisesti
työn tekemiseen ja henkilöstön hyvinvointiin. Nämä asiat näkyvät erilaisissa muodoissa tavalliselle
ihmiselle kun astuu sisään
järjestelmään potilaan roolissa.
1.
Organisaatiorakenne on sellainen, että itse
työyhteisön sisällä ei ole todellista mahdollisuutta asioiden muuttamiseen.
Yksittäiset työntekijät saattavat olla innostuneita kehittämään työtään, mutta
ilmapiiri ei tähän kannusta. Ideat kaikuvat seinille,
jos lähiesimies / hänen seuraava esimiehensä ei ole motivoitunut/kykeneväinen
asian viemiseksi eteen päin. Valitettavan usein asioita ei voida raha- tai aikapulan
takia korjata, vaikka koko organisaatio olisi yhtä mieltä muutoksen tarpeesta.
Syy? Rahakirstun päällä istuu poliittinen johto, ei soteyksikön johto.
2.
”Kutsumusammatti” on hoivaajien kohdalla usein
käytetty termi. Mitä sen nimissä täytyy kestää? Ristiriita on valtaisa: Koulutuksen
ja kokemuksen perusteella hoivaajat tietävät, miten potilaat parhaiten
hoidetaan ja motivaatio on korkealla. Resurssipula vaatii oikomaan tai toisaalta antamaan jatkuvasti ns
”satakymmenenprossaa”. Tätä ei kukaan vuosikausia jaksa. Ihmistyö, jatkuva vuorovaikutus ja valppaanaolo
vaativat voimavaroja. Työuupumus näkyy työntekijän käytöksessä
työpaikalla. Sosiaalityöntekijöiden uupumuksesta uutisoitiin laajalti loppuvuodesta - ilmiö on yleistettävissä sote-alalle laajemminkin.
3. Johtamiseen (tai sen puutteisiin) on sotesektorilla
kiinnitetty huomiota valitettavan myöhään. Hoivaajat eivät työntekijöinä ole sen
kummempia kuin muutkaan – reagoimme suotuisasti hyvään johtamiseen.
Kentällä myllertää pysyvä muutos, ja sen johtaminen on tunnetusti haaste
sinänsä. Jostain syystä soteorganisaatioissa kuvitellaan muutosjohtamisen sujuvan
kuin luonnostaan muun työn ohella. Lisäksi
esimiehet ovat puun ja kuoren välissä työntekijöiden tuskan ja johdon
vaatimusten keskellä (kts kohta 1). Tästä johtuen esimiehet
ovat vähintään yhtä uupuneita kuin työntekijätkin. Esimiehen uupumus näkyy usein
välinpitämättömänä suhtautumisena työntekijöiden vaikeuksiin. Tämä johtaa
hoivaajien alentuneeseen työtehoon ja sairauspoissaolojen lisääntymiseen. Todellinen
ongelma tulee siitä, että vaikka esimiehellä olisikin taito ja motivaatio
ongelman korjaamiseen, julkisella sektorilla työolosuhteiden korjaaminen
vaatisi usein poliittisia päätöksiä (jälleen kohta 1).
4. Tiedottaminen on pääosassa ESS:n jutussakin. Tämä
juontaa juurensa kohdasta 3. On kiire tehdä
muita asioita, säästövetoisesti. Irvokasta on, että ratkaisu moneen kustannusongelmaan
on erittäin edullinen: Henkilöstöjohtamiseen ja työhyvinvointiin panostaminen
näkyisi suoraan sairauspoissaolojen vähenemisenä ja työtehon ja työhyvinvoinnin
lisääntymisenä. Napakka, asianmukainen tiedotus ja sitä kautta työntekijöiden
arvostaminen on käytännössä ilmaista. Mikä on selitys tiedottamisen ontumiselle?
5. ”Jaloilla äänestäminen” ei ole hoivaajille aina yksinkertaista. Jos olet esimerkiksi tehohoitolääkäri tai kätilö, minne
menisit? Lähin vaihtoehtoinen työpiste saattaa asuinpaikasta riippuen sijaita hyvinkin kaukana, sielläkin valitettavan todennäköisesti samankaltainen tilanne. Jaksaisitko
kuitenkin vielä? Oirehdit ehkä jo – työuupumuksen oireina voi olla esimerkiksi
rytmihäiriöitä, päänsärkyjä, unettomuutta, mielialan laskua, ärtyneisyyttä.
Kotona lapset valittavat kun äiti ei jaksa. Joku juo ahdistuneisuuteensa – ”raskas
työ vaatii raskaat huvit”. Unelma-ammattisi. Pitäisikö luovuttaa? Vaihtaa
kokonaan alaa ennen kuin oma terveys menee? Moni on senkin tehnyt, raskain
mielin. Motivoitunut hoivaaja ei haluaisi jättää potilaitaan pulaan.
Työntekijät ovat soten suurin kustannuserä, mutta myös ainoa
työkone. Millä muulla alalla tuottavassa työssä olevat koneet jätetään vaillinaiselle
huomiolle? Jos paperikone pysähtelee jatkuvasti 10 kertaa vuorokaudessa, kauanko kestää,
että huolto saapuu paikalle?
Kenen hoidettavana sinä haluaisit olla? Minä haluaisin ammattitaitoisen
hoivaajan, joka viihtyy työssään ja on siksi siinä hyvä. Haluaisin, että
resurssit mitoitetaan sellaiseksi, että hoivaajan on mahdollista hoitaa hänelle
osoitetut tehtävät. Haluaisin, että minua
hoitavalla lääkärillä on pääsy terveystietoihini. Haluaisin, että työvuorossa
on aina vähintään yksi kokeneempi työntekijä. Haluaisin, että hoivaajallani on
ollut mahdollisuus syödä tai edes käydä wc:ssä työpäivän aikana. Haluaisin,
että hoivaajani kokisi olevansa työyhteisössään ja työnantajalleen arvostettu
ammattilainen. Haluaisin, että hoivaajani jaksaisi huolehtia myös itsestään työnsä lisäksi.
Onneksi toimivia työyhteisöjäkin on, kuin myös hyvinvoivia hoivaajia. Työntekijöiden selkänahasta repiminen on tullut tiensä
päätökseen. Pian ei ole mistä ottaa. Kuten lehtijutussa sanotaan:
Muutosvastarintaa ei ole, mutta muutos ei saa olla potilasturvallisuutta
heikentävä.
Työn iloa & hyvinvointia vuodelle 2017!
Työn iloa & hyvinvointia vuodelle 2017!
Kommentit
Lähetä kommentti